Kieroonpainettu roponen (2008)
Olin luovuttanut. Otetta elämään ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Ei sellaiseen elämään, jonka olin uskonut tulevan annettuna silloin, kun kasvaa aikuiseksi.
Nuorena haviteltu hetkellisten nautintojen aallokko oli jäänyt taakse yllättävän lyhyenä ajanjaksona, jota seurasi tyhjyys. Ei myrskyjä, ei edes miellyttävää tyventä, ei mitään suuria tunteita, pelkkä tunne tyhjyydestä.
Olin tehnyt päätöksen elämäni omistamisesta muiden ihmisten onnellisuuden auttamiseksi oman onneni kustannuksella, koska se oli menetetty joka tapauksessa. Työskentelin järjestössä, jonka kautta kulkee apua niiltä joilla on niille joilla ei ole juuri mitään. Palkkani oli pieni ja elin vaatimattomasti. Päivät muistuttivat toisiaan.
Ainut nautinto jonka itselleni soin oli kahvi. Ja kuinka siitä pidinkään. Mutta kyetäkseni suorittamaan yksitoikkoiset työtehtäväni jouduin juomaan kahvia sammioittain joka päivä ja lopulta en maistanut siinä enää mitään nautinnollista. Se aiheutti vatsanväänteitä ja päänsärkyä.
Sinä koleana alkukesän päivänä poistuin työpaikaltani Helsingin keskustassa jo hieman tavallista aikaisemmin. Työpäivän kohmettamat aivoni olivat tuttuun tapaan suljettuna jonkinlaiseen valmiustilaan. Ympäristöön ei jaksanut kiinnittää huomiota, vaan eihän niin ole täällä enää tapanakaan. Ei katsoa vastaantulijaan, ei vaihtaa tarkoituksettomia hymyjä vain silkasta hymyilemisen ilosta. Ei kai ollut mitään syytä hymyillä.
Saavuin kadunkulmaan ja havahduin jostain syystä huomaamaan kerjäläisen. Näitä jostain Itä-Euroopan maasta tulevia mierolaisia oli ilmaantunut Helsingin katukuvaan edelliskesänä. Lehdistökin oli tarttunut asiaan revitellen otsikoitaan ja kertoen, että kerjäläiset ovat organisoidusti töissä täällä. Keräämistään roposista he eivät pääse nauttimaan, vaan ne uppoavat kasvottoman riistäjän pohjattomiin taskuihin.
Ylenpalttisen hyvinvointimme keskelle oli siis ilmaantunut kummallisia muistutuksia elämän tosiasioista. Nämä kerjäläiset olivat malliesimerkki "toisista" ihmisistä. Heidän kanssaan emme jaa mitään muuta kuin ihmisyytemme, jonka kanssa emme ole enää missään yhteydessä. Heidät on tuotu tänne, heitetty joukkoomme, tyystin väärään paikkaan.
Meitä kielletään tarjoamasta heille minkäänlaista apua, meitä neuvotaan olemaan kuin heitä ei olisi. Meidän halutaan pitävän heitä vain hädin tuskin havaittavina pieninä pistoina paatuneen omatuntomme pinnassa. En osannut kuitenkaan olla kiinnittämättä huomiota tähän mieheen joka polvillaan pää alas luotuna rukoili ohikulkijoilta armopalaa.
Samalla huomaan tutummanoloisen laitapuolenkulkijan nousevan liukuportaita kaupunkimme syövereistä. Ei hymyile tuokaan harmaa ja likainen mies pitkän partansa alta. Ulkoilman liassa marinoidulla iholla kiemurteleva ryppyjen verkosto kaikkine mutkineen johdattaa alakuloiseen tarinaan, jonka selvittämiseen ei vaadita kummoistakaan mielikuvitusta.
Tässähän ei ollut mitään uutta. Nukkavieru olemus ja vanhan viinan tuoksahtelut olivat oman yhteiskuntamme hyvinvoinnin ja korkean elintason lunastajan keskeisiä tunnusmerkkejä. Näitä tohti auttaa eurolla tai parilla hiljentäen omaa pahaa oloaan hetkeksi, tietäenkin rahan uppoavan suurella todennäköisyydellä alkoholiin.
Nämä veijarit olivat kuitenkin pääosin harmittomia ja silloin tällöin olin huomannut heissä varsin lämpimänoloisia persoonia, joille mieluusti suo sosiaaliturvamme etuudet. Mutta se tekee heistä eri tavalla hyväksikäytettyjä kuin nuo kerjuulle pakotetut. Syrjittyjä ja hyväksikäytettyjä he ovat silti.
Yhteiskunnan rikos on ylläpitää toivottomien tilaa antamatta mitään mahdollisuuksia nousta jaloilleen. Rikokseen, johon yhteisö syyllistyy, osallistuvat kaikki sen jäsenet. Siksi kai se on hiljaisesti hyväksytty. Mutta välinpitämättömyys ja ongelman sulkeminen pois mielestä kaksinkertaistavat yhteisön rikoksen karmeuden.
Kyllähän pohjoismainen vähäosainen sentään seuraa uutisia ja maailmaa. Hän ymmärtää sitä ruohonjuuritasolla ehkä paremminkin kuin valtaosa korkeasti koulutetuista. Hän tietää, ettei ulkomailta tulleen kerjäläisen kuppiin kannata ropoaan viskata, vaikka sellainen mahdollista joskus olisikin. Hän ei kuitenkaan luovuta, koska ei osaa. Hän ei kai enää eläisi, jos osaisi luovuttaa.
Hän tunnistaa kohtalotoverin ja sisällään herää jotain, mitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Siinä on oivallus ja tahto tehdä jotain hyvää täysin tuntemattomalle ihmiselle vastikkeetta. Laittaa itsensä hetkeksi toisarvoiseksi itselleen.
Tämä laitapuolenkulkija löytää taskustaan vääntyneitä ja kuluneita kolikoita, onhan yhteiskunta niitä hänelle juuri suonut taas erän. Hänen taskussaan kolikot eivät ehdi kulumaan, mutta toisissa taskuissa noita kolikoita on hierottu toisiaan vasten ja yksi niistä on vääntynyt. Se lienee jäänyt musertavan mahtavien voimien väliin, vähän niin kuin kantajansakin.
Tietäähän sen, että rahat loppuvat taas kesken, mutta tässä hetkessä nuo vähät rovot ovat itselle tarpeettomia. Hän on tottunut elämään hetkessä, eihän näillä almuilla elämää rakenneta. Tuntee nälän, tuntee hyvin silloinkin, kun se on hetken poissa.
Tekee nopean äkkikäännöksen tämä yhteisömme kelkasta pudonnut ja palaa asematunneliin. Ihmettelen tovin tätä tilannetta ja jään ajatuksiini. Haluan tuntea tuskaa siitä, etten tiedä mitä tehdä, etten tiedä miten auttaa.
Paheksun mielessäni ohikulkijoita, jotka pudottavat kolikoita kerjäläisen kuppiin. Heitä on vähän. He kieltäytyvät tunnustamasta tätä tilanteen toivottomuutta. Väki kiirehtii liikennevälineisiin, vaikka määränpäässään heitä ei odota mikään.
Pian huomaan tutun laitapuolenkulkijan palanneen. Hänellä on kädessään sämpylä, jonka hän nopean eleettömästi ojentaa kerjäläiselle. Hetken heidän välisessä katseessa on yhteys. Siinä välähtää jakamisen iloa, hyväksyntää ja myötäelämisen taikaa. Tunnen että nyt on menty solidaarisuudessa tavallista pidemmälle. Paljon pidemmälle kuin on tapana silloin harvoin kun siihen on yleensäkään herätty.
Sämpylä tekee kauppansa eleettömästi ja nopeasti.
Tajuan olleeni todistamassa pientä ihmettä. Yhtä sellaista, jonka maailmaa parantava vaikutus on ratkaiseva. Ihmisestä löytyy vielä inhimillisyyttä, se ei olekaan kuollut. Sille on vain sokeutunut.
Ehkä meillä on vielä toivoa. Ehkä muistin taas mitä on hymyillä.